Montag, 25. Januar 2010

Amerikan täti

Sukumme ainoa Amerikan täti oli Rosa, alunperin ammatiltaan sairaanhoitaja ja aikanaan töissä Laatokan Valamon luostarin sairaalassa, kuvassa toinen vasemmalta.


Rosa lähti nineteentwentyeight New Yorkiin, syytä lähtöön en valitettavasti tiedä. Jos häneltä kysyttiin suomeksi, milloin hän muutti Amerikkaan, hän vastasi aina englanniksi, oli varmaan tottunut vastaamaan usein siihen kysymykseen jenkeissä ja vastaus tuli automaattisesti englanniksi. New Yorkissa Rosa oli ilmeisesti lähes koko ajan Mr.Vanderbiltin keittäjänä. Talvet asuttiin Manhattanilla, kesäksi muutettiin Uuteen Englantiin. Kaaralla ajeltiin ja asunnon lattialla oli matto koonasta koonaan. Rosa ei ollut koskaan naimisissa ja äitini pani minut pikkutyttönä ilahduttamaan yksinäistä vanhaa neitiä kirjeillä. Ei minua oikein huvittanut kirjoittaa, mutta hyvä puoli asiassa oli, että Rosa vastasi kirjeisiin ja kuoressa oli aina dollarin seteli. 1970-luvulla Rosa ilmestyi ilman esivaroitusta yhtenä kauniina päivänä meille, oli matkustanut New Yorkista Helsinkiin - emme tiedä edes millä kyydillä- ja tuli sieltä taksilla. Olipa onni, että satuimme olemaan kotona. Talomme keittiön yhteydessä oli ns. palvelijanhuone, jossa oli oma vessa ja Rosa pantiin ensi hätään asumaan siihen. (Siis ei meillä mitään palvelijaa ollut, mutta kun talon piirrustuksissa huoneen nimi oli palvelijanhuone, sitä kutsuttiin sitten aina sillä nimellä.) Täti oli aika sekava ja luuli olevansa edelleen Vanderbilteilla. Kun isäni soitti olohuoneessa pianoa, Rosa keittiössä hymyili ja totesi „Herra soittaa pianoa“, luuli siis Vanderbiltiksi. Äitiäni hän piti Vanderbiltin taloudenhoitajana ja minä oli taloudenhoitajan tytär. Kerran hän kysyi sukunimeäni ja oli aivan ihmeissään, että meillä sattui olemaan sama sukunimi. Äidilleni hän kertoi paljon sukulaisistaan ja kerran mainitsi myös isäni ja valitteli, että tästä hän ei ollut kuullut mitään vuosikausiin, lienee kuollut. Isä istui silloin viereisessä huoneessa ja äidillä oli vaikeuksia pysyä vakavana. Rosa söi purkkikaupalla aspiriinia ja joi jatkuvasti vettä ja äiti vei hänet pakosta lääkäriin, jonne hän ei millään olisi halunnut, sillä hänhän oli 1931 ollut Manhattanilla sen ja sen lääkärin luona ja kaikki oli kunnossa. Veren sokerithan siinä heitteli ja lääkityksellä saatiin täti kivaan kuntoon. Äiti hommasi hänelle nätin asunnon kaupungin keskustasta ja piti hyvää huolta naisesta, jota ei kovinkaan hyvin ennestään tuntenut. Ei kai tarvitse mainita, että muut sukulaiset eivät käyneet katsomassa eivätkä edes soitelleet. Kun tädin kunto heikkeni, äiti hommasi hänelle avuksi herttaisen rouvan, joka kylvetti tädin ja siivosi asunnon. Rosan viimeisenä jouluna hänelle oli taas hankittu joulukuusi ja hänet haettiin autolla meille syömään joka päivä . Kävely alkoi olla kehnoa ja painoakin oli liikaa eikä jalka aina noussut kunnolla. Kerran olimme isommalla porukalla hänen luonaan, kun hän ei saanut nostettua jalkaansa matossa olevan poimun yli. Äitini pyysi veljeni tyttöä vetämään maton suoraksi ja Rosa pääsi taas eteenpäin. Vajaa viikko sen jälkeen hoitaja löysi hänet kylpyhuoneesta, jonne hän oli kaatunut eikä päässyt omin neuvoin ylös. Ambulanssi soitettiin paikalle ja täti vietiin sairaalaan. Eipä kestänyt kauan, kun yhtäkkiä poliisiauto ajoi meidän pihaan ja kävi ilmi, että sairaalassa oli haastateltu Rosaa ja kysytty, miksi ja missä hän oli kaatunut, johon Rosa oli vastannut, että häneltä vedettiin matto pois alta. Sairaala ilmoitti asiasta rikospoliisille ja paikallinen Derrick tuli tutkimaan asiaa, tosin hän uskoi heti meidän versiomme asiasta ja säästyimme vankilareissulta. Viikkoa sen jälkeen täti kuoli sairaalassa. Perillisiä taisi olla kahdeksan ja kas kumma, kun he ehtivät kaikki tulla hautajaisiin. Tuskin ne hautajaiset niin kiinnosti, mutta se perintö. Irtaimistoa ei Rosalla juuri ollut, sillä huonekalut oli äiti ostanut ja se mitä Rosa omisti, pantiin hänen Amerikan arkkuunsa ja sen perilliset sitten tyhjensivät. Onneksi he eivät saaneet sitä arkkua kuljetettua ja se jäi meille.
Suomessa Rosa kävi ilmeisesti muutaman kerran lomalla, siihen aikaan aina laivalla. Olen usein ajatellut hänen lausettaan „Onnellisin olin elämässäni aina laivalla.“, siis matkalla joko Suomeen tai taas takaisin New Yorkiin. Sellaista se kahden maan kansalaisen elämä on.


Tämä kuva on takana olevan leiman mukaan otettu New Yorkissa, vasemmalla Rosa.

28 Kommentare:

  1. Saanko linkittää juttusi? Nappaan tuosta myös kuvan? Minulla nousi kaikki ihokarvat pystyyn...tiedäthän...minusta melkein tuli historioitsija;-) (olisi pitänyt pyrkiä uudelleen)

    Tämä on vuoden postaus! Ja se lause laivasta...minäkin olen sanonut noin...usein.

    Kylläpä perheesi kohteli häntä kauniisti: ihailtavaa!

    Sun huumorikin tästä kuitenkin löytyi: Derrickiä yms. (Katson vieläkin vanhoja Derrickejä.)

    Tuo mattosyytös ei ole ollenkaan ihmeellistä, koin melkein vastaavaa, kun hyvää hyvyyttäni menin Punaisen Ristin ystäväpalveluun ystäväksi yksinäiselle vanhukselle.

    Kiitos hienosta ja värisyttävästä jutusta, Allu!

    AntwortenLöschen
  2. Aamupalaksi luin tämän tarinan Rosa-tädistä. Ihana juttu. Oliko hän isäsi tai äitisi sukulainen? Kyllä hän sai kotonasi hyvän kohtelun.... Ai jai....
    Nyt on hänestä pari valokuvaa muistona.

    AntwortenLöschen
  3. Leena: senkun vaan linkität
    Maija: isän sukulaisia oli, mutta äiti piti parempaa huolta kuin isän suku

    AntwortenLöschen
  4. Olipa aivan ihana lukea tätä! Ja loistava mietelause Rosalla - yhä edelleen minulle tulee mieleen Titanicin Rose. Kiva että arkku ja kuvat jäivät sentään teille muistoksi. Kummasti niitä sukulaisia aina kertyy hautajaisiin korppikotkiksi.

    AntwortenLöschen
  5. Varsinainen Amerikan täti! Mitähän meistä sitten joskus jää kerrottavaksi? Tuo lause laivasta on jo arvokas "perintö".

    AntwortenLöschen
  6. No vihdoinkin tuli tuo odotettu juttu Rosa-tädistä. Oli mielenkiintoista lukea, mitä kaikkea se Amerikan arkku "sisälsi".
    Luulen kyllä, että Roosa tuli Suomeen silloin 1970-luvulla jo ilmalaivalla, vaikka kuka sen tietää, olihan hän onnellisin noilla veikeissenimatkoillaan vesiteitse Atlantin yli.
    Hyvä, että hän sai aluksi asua siellä palvelijanruumassa, saitte näin olla lähellä häntä ja antaa sen avun, mitä hän tarvitsi. Muistaakseni sait periä jonkun Rosa-tädin vörnitserinkin, tai olenko väärässä.
    En vihjaile mitenkään, että tätisi käytti finglishiä. Nuo hauskat sanat tulivat vain mieleeni, kun muistelin jutustelua vuosia sitten eräiden amerikansuomalaisten kanssa.

    AntwortenLöschen
  7. Ihana joskin hiukan surullinenkin tarina Rosa-tädistä. Näitä on kiva kuunnella ja lukea. Vanhemman serkkuni luona käydessäni kyselen aina suvun asioista, kun hän niistä paljon tietää. Niin ja nuo laivamatkat, helppo uskoa, että ne on olleet elämän parasta aikaa. Matkalla jonnekin, ei velvoitteita, aikaa itselle ja ajatuksilleen. Kenties riemullista seuraakin?

    AntwortenLöschen
  8. Maiku: ei vaan valitettavasti löytynyt Rosalle Jackia sieltä laivalta
    Kasselin kyyhky: vertaan sitä lausetta aina itseeni ja siihen, että varsinkin alkuaikoina oli ihana päästä laivalle ja koti-Suomeen ja Helsingin lähestyessä kovaäänisistä soi Tom Jones ja It's good to touch the green grass of home. Jos kuulen sen kappaleen, tulee heti mieleen laiva ja Helsinkiin saapuminen.
    Clarissa: se arkkuhan se mun vörnitseri on, kunniapaikalla olkkarissa. Aber bitte Rosa mit einem O, wir sind schließlich feine Leute.
    Susadim: kysele vaan ajoissa kaikkea. Minä kun olen vanhojen vanhempien iltatähti, kaikki ihmiset on ehtineet kuolla ennenkuin tajusin, mitä kaikkea olisi voinut kysyä.

    AntwortenLöschen
  9. Olipa hieno juttu. Tuli mieleen oma Amerikan tätini (siitä mulla taitaa olla kuvakin blogissani). Minäkin kirjoittelin hänen kanssaan, vielä täältä Saksasta käsin. Hän eli 103 vuotiaaksi. Täytyypä kaivaa kesällä esiin kirjeet, joita häneltä sain. Ehkäpä niistäkin tulee hieno tarina.

    AntwortenLöschen
  10. Sira: ilman muuta teet postauksen tädistä!!

    AntwortenLöschen
  11. Olipa koskettava tarina!

    Tällaisia sukulaistätejä on meillä monilla. Kaikilla ei ihan Amerikassa asti, mutta yksinäisiä naimattomia tätejä kuitenkin. Usein joka sukuun mahtuu ainakin yksi sellainen.

    Ihmisen raadollisuus tulee niin selvästi näkyville juuri tällaisen tädin kuoleman yhteydessä.

    Voin hyvin kuvitella tuon onnellisuuden tilan kun on menossa johonkin tai tulossa jostain kotiin. Molemmat ovat surullisenhaikeita, kauniitakin välitiloja.

    AntwortenLöschen
  12. Mielenkiintoista luettavaa!
    Meilläkin anoppi huolehtii anopistaan enemmän kuin muut, vaikkei itse ollutkaan koskaan mikään lempiminiä.

    AntwortenLöschen
  13. Aivan ihana postaus! Muistan kun kirjoitit Amerikan tädistäsi aikaisemmin, oli mielenkiintoista lukea lisää. Tiedätkö oliko Vanderbiltien Uuden Englannin kesäkoti Newportissa? Jos oli, niin olen todennäköisesti käynyt siellä.. Tää muisti tosin on mitä on.. Näitä Vanderbiltejä taisi olla useampia veljeksiä?

    AntwortenLöschen
  14. Aivan kiehtova ja surullinenkin tarina.Olipa Rosa hienossa paikassa töissä,mutta surullista ,että hän oli yksinäinen.Ja perheesi kohteli häntä niin sydämellisesti.

    AntwortenLöschen
  15. Mistä tuo ylimääräinen o tuohon tunkeutui? Ihan hävettää. Unohda se.

    AntwortenLöschen
  16. Minuakin kiinnostaa Sennien tavoin oliko se Vanderbiltin kesäkoti Newportissa,sillä minäkin olen siellä käynyt...

    AntwortenLöschen
  17. Sooloilija: meidän suvussa on varmaan ollut ennätysmäärä naimattomia ja lapsettomia tätejä ja siksi ei olekaan enää kuin pari sukulaista jäljellä
    kato nyt tätäkin: niinhän se usein on. Ei meilläkään anopin lempipoika huolehtinut yhtään äidistään.
    Yaelian: voi kyllä olla, että äiti vain luuli, että Rosa on yksinäinen. Olihan hänellä varmaan amerikansuomalaisia ystäviä ja tuossa kuvassakin varmaan joku toinen suomalaisnainen.
    Sennie: Tämä Vanderbilt oli tietääkseni vanhapoika. Olen itsekin miettinyt, että olikohan se juuri se "teidän" Newport, voi hyvinkin olla.

    AntwortenLöschen
  18. Hei! jännä kertomus :) minun isoisäni setä ja täti, sisarukset, lähtivät myös yhdysvaltoihin. Isoisän serkku on vielä elossa, isoisä ei. Mummi kirjoittaa hänelle joka joulu ja saa myös vastauksia, asuvat Californiassa. Itse en ole heitä koskaan nähnyt, tiedän vain heidän olemassaolon.

    AntwortenLöschen
  19. Nyt kun Tuurekin tuossa mainitsi Amerikan sukulaisistaan,niin minullahan niitä onkin monta,sekä isän että äidin puolelta.1800-luvun lopulla isoisän vanhemmat ja sisarukset lähtivät Amerikkaan,ja isoisä sitten syntyi New Yorkissa.Nuorimmat lapset tulivat Suomeen takaisin,isommat jäivät Amerikkaan.Olen tavannut sukulaisia Amerikassa asuessani ja myös viime vuonna kävivät Chicagon pikkuserkut täällä visiitillä;ja vähän aikaa sitten äidin puolelta oleva pikkuserkku löysi minut netin kautta!

    AntwortenLöschen
  20. Mikä täti! On sulla mielenkiintoinen sukuhistoria, ihan kateeksi käy... :)

    AntwortenLöschen
  21. Tuure & Yaelian: ottakaa nyt selvää sukulaisista ennenkuin on liian myöhäistä. Minua harmittaa mm., että en tiedä, miksi Rosa lähti Amerikkaan, sillä hänellähän oli ammatti ja työpaikka Suomessa.
    Helena: no, mulla on kuule niin pieni suku, ettei siitä juuri riitä kerrottavaa, jos vertaan vaikka kummipojan vanhaan aateliin, missä on tapahtunut vaikka mitä. En tiedä, näitkö parin päivän takaisen kommenttini, jossa kirjoitin, että sain sen dokumenttifilmin perheen mummusta ja natsitaustasta. Jos olet kiinnostunut, voin lähettää kopion, mutta sitä varten tarttisin jonkun osoitteen.

    AntwortenLöschen
  22. Kiitos, ihanaa, laitoinkin sulle jo meiliä. En ollut ehtinyt enää palata noihin vanhoihin kommentteihin kun piti vaan vääntää sanoja paperille. Odotan innoissani filmiä, sillä se on kiinnostava. Ja laitahan joku kirjatoive, niin voin sitten lähettää sen vastineeksi.

    Sukutarinat ovat kiehtovia ja matkailin viime kesänä seuduilla, jonne kaukainen sukulainen saapui ulkomailta, vallooneja tekemään rautaa. En tosin ole satavarma tuon tarinan todenperäisyydestä, mutta onhan se hauskaa kuvitella. Muuten mulla on nomaditausta, tosin ei ihan lähimenneisyydestä. :)

    Todella kuten Allu sanoi, kyselkäähän suvustanne kun vanhemmat tai vanhat sukulaiset ovat vielä elossa.

    AntwortenLöschen
  23. Olipa ihana tarina ja hienoa että on tallella kuviakin. Ei ole amerikantätiä minulla mutta itse olen nyt se afrikantäti sukulaislapsille.

    AntwortenLöschen
  24. Sirokko: luin ensin, että olet Afrikan tähti. :-)
    Nurkkalintu: oli se aika tarina ja kun ajattelee, että jo vuonna 1928 oli New Yorkissa ja kuinka ihmeellisessä talossa töissä. Ei siellä varmaan enää puuhellaa lämmitetty Vanderbilteilla.

    AntwortenLöschen
  25. Oi näitä sun tarinoita menneestä on niin ihana lukea. <3

    AntwortenLöschen
  26. Kiitos. Aivan ihana. Kuvia myöten.

    AntwortenLöschen
  27. TaiNa: kiitos
    violet: kiva kun tykkäsit.
    Rosa olisi varmaan mielissään, että hänen stoorinsa kiinnostaa ihmisiä vielä 2000-luvullakin.

    AntwortenLöschen